Shadow of the Colossus

Vuonna 2005 ilmestynyt Shadow of the Colossus oli yksi Playstation 2 -konsolin pelivalikoiman helmistä, joka nousi hyvin pian paistattelemaan kulttimaineeseen. Kolossijahdin surumielinen tunnelma ja hienovarainen kerronta olivat tuolloin ennennäkemättömän hienoja elementtejä, jotka ovat kestäneet aikaa erinomaisesti.

Vaeltajaksi kutsuttu nuori poika saapuu pelin alussa salaperäiseen pyhättöön tiedottomaan tilaan vajonneen Mono-nimisen naisen kanssa. Pyhätössä leijaileva Dormin-henki lupaa parantaa Monon, kunhan Vaeltaja tekee Dorminille mittavan palveluksen. Autiota maata kansoittavat 16 kolossia, jotka Vaeltajan on tuhottava pelastaakseen Monon. Niinpä sankarin ei auta muu kuin hypätä hevosensa Agron selkään ja ratsastaa taistelusta toiseen. Pelin edetessä luonnollisesti paljastuu vähitellen, miksi kolossit on surmattava ja aikooko Dormin lopulta pitää lupauksensa.

Playstation 4:n Shadow of the Colossus Remake tuo klassikkoseikkailun Sonyn nykykonsolille PS3:lle ilmestynyttä HD-versiointia kunnianhimoisemmin. Bluepoint Games on vetäissyt alkuperäisen pelin kulahtaneet grafiikat enemmän tai vähemmän uusiksi, ja Shadow of the Colossus onkin kerta kaikkiaan upeaa katseltavaa. Pelimaailman vehreät vainiot, kalliomaisemat ja metsät eivät ole aivan yhtä näyttäviä kuin vaikkapa Uncharted-sarjan uusiempien osien saati Horizon: Zero Dawnin miljööt, mutta silmäkarkkia on kyllä tarjolla enemmän kuin kylliksi.

Hahmomallien puolella tulokset ovatkin sitten vähän vaihtelevampia. Kolossit ovat persoonallisia ja näyttäviä ilmestyksiä komeasti kiiltelevine karvoituksineen ja kivisine ruumiinosineen, mutta upeasti animoitu ja tyylikkään tummanpuhuva Agro vie kyllä voiton kotiin kaikessa sulavalinjaisuudessaan ja näyttävyydessään. Sitä vastoin päähahmon vaateparteen ja kasvoihin on jäänyt harmittavan paljon PS2-aikakauden kulmikkuutta. Remake-versiossa on mukana näppärän valokuvatyökalun ohella pinkka erilaisia suodattimia, joiden avulla seikkailusta voi nauttia esimerkiksi normaalia kirkkaammalla kuvalla tai seepiasävyisenä. Pelaaja voi käännellä ohjaimen oikealla sauvalla kameraa välianimaatioiden aikana ja napsia kuvakaappauksia mielin määrin.

Shadow of the Colossuksen voisi yksinkertaisten sanoa koostuvan 16 pomotaistelusta. Onnistuneen kolossinkaadon jälkeen Vaeltaja heräilee pyhätöstä, kuuntelee Dorminin ylimalkaisen kuvauksen seuraavasta tapettavasta koljatista ja lähtee miekkakompassinsa johdattamana matkaan. Maan kamaralla tallustavien jättien ohella pelaaja saa vastaansa myös vedessä polskivia sekä taivaalla liihottavia kolosseja, joiden kukistaminen, saati niiden luokse pääseminen, on luonnollisesti ihan oma lukunsa.

Kolossien kohtaamisen määritteleminen mittelöiksi on kuitenkin hieman harhaanjohtavaa, sillä ne testaavat pelaajan miekanheiluttelutaitojen sijaan hoksottimia ja luovuutta - taistoissa onkin kyse kolossin päälle tai selkäpuolen karvoitukseen kiinni pääsemisestä ja sitä kautta kolossin kukistamisesta. Jokaisen jätin ruumiissa on heikkoja kohtia, joiden luokse Vaeltajan keplotellakseen pelaajan on osattava hyödyntää niin ympäristöä, Agroa kuin jousipyssyäkin. Kolossin heikkouksien selvittäminen muistuttaa melkein pulmapelimäistä ongelmanratkaisua, jossa pelaaja etenee vaihe kerrallaan ja kokeilee erilaisia taktiikoita jätin kanssa. Tämä on taistosta toiseen aina yhtä mielenkiintoista ja koukuttavaa. Jättien persoonallinen suunnittelu ja mielenkiintoiset miljööt kutkuttavat pelaajaa tavalla, johon harva peli pystyy. Tällöin myös Shadow of the Colossuksen itseään toistava rakenne unohtuu todella helposti.

Kohtaamisen jälkimmäisellä puoliskolla vaeltaja kiipeilee pitkin kolossin vartaloa etsien hopeisina välkkyviä heikkoja kohtia. Vaeltajan oma kuntomittari tuo niskavilloissa roikkumiseen mielenkiintoisen taktisen lisäsävyn. Kiipeily ja kyydissä pysyminen kuluttavat Vaeltajan käsivoimia, joita tarvitaan sekä kiipeilyyn että kolossin haavoittamiseen. Näin ollen pelaajan on tarkkaan mietittävä, koska antaa Vaeltajan levätä ja kerätä nopeasti hupenevia käsivoimiaan, ja milloin jatketaan etenemistä kaltevilla pinnoilla.

Liikkuminen ja kiipeileminen kärsivät kuitenkin jäykästä ohjattavuudesta. Vaikka Agrolla ratsastaminen onkin lystiä puuhaa, itse toiminnan keskellä hevosen ohjastaminen on aivan liian leväperäistä. Ratsailla pelin kamera siirtyy aivan liian lähelle Vaeltajan selkää, jolloin ympäristön hahmottaminen vaikeutuu. Lisäksi Agro kääntyy täysillä laukatessaan todella hitaasti ja jähmeästi sivuille, ja kun näin lopulta tapahtuu, kamera seuraa mukana voimakkaan käännöksen myötä, ja tässä rytäkässä pelaajan suuntavaisto menee saman tien sekaisin. Agrolla laukatessa jousella ampuminen tai hevosen selästä loikkaaminen kolossin kyytiin on aluksi todella hankalaa, ja joidenkin taisteluiden jännite luonnollisesti vesittyy pelaajan jumiutuessa yhden manööverin kanssa vääntämiseen.

Toisaalta kameran ailahtelevuuteen pystyy jonkin verran vaikuttamaan muuttamalla asetuksista sen liikkumisen herkkyyttä, joten pelivalikoissa kannattaa viettää hetki aikaa ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen. Kameran voi myös lukita kolossin suuntaan pitämällä L2-painiketta pohjassa, mutta se ei paljoa auta, kun ongelma on kankeassa ohjattavuudessa.

Melkein 13 vuotta sitten ilmestynyt Shadow of the Colossus ei sisällä esimerkiksi Uncharted-pelien mainiota kiipeilymekaniikkaa, vaan kiipeäminen on huomattavasti kömpelömpää ja hankalampaa kuin nykypeleissä. Jäin kaipaamaan tapaa, jolla Nathan Drake näytti aina kädellään suunnan, johon aikoi loikata kielekkeen reunalta. Shadow of the Colossuksen surmanloikat tuntuvat olevan ärsyttävästi koko ajan vähän sinnepäin. Kolossin ruholla tapahtuvan kiipeilyn aikana kameralla on paha tapa vetäytyä todella kauas yläilmoihin, jolloin pelaajan on ajoittain vaikea nähdä, missä karvoituksen sekaan hukkuva Vaeltaja milloinkin sattuu roikkumaan.

Pelin yksinkertaiselta vaikuttava juoni etenee kolossien päihittämisen myötä mielenkiintoisiin suuntiin. Sisältöä ja monitasoisuutta löytyy hämmästyttävä määrä siihen nähden, kuinka vähän Shadow of the Colossus ylipäätään turvautuu vaikkapa välianimaatioihin. Jossain vaiheessa pelaaja alkaa väkisinkin kyseenalaistaa kolossijahdin asetelmia ja sitä, miksi rauhassa itsekseen olevia jättejä pitää lahdata. Shadow of the Colossus onnistuu siis saamaan pelaajan epäilemään omia toimiaan sekä omaa aktiivista ja aggressiivista asemansa: mitä seurauksia kolossijahdilla lopulta on?

Yksi suurimmista Shadow of the Colossuksen tarinankerronnan elementeistä on pelin näyttävä maailma. Kolossien kanssa käytävät yhteenotot paljastavat aina lisää esimerkiksi maailmassa olevista raunioista. Omituiset maanalaiset katakombit, järven keskelle läntätty korkea kivipaasi ja ikoninen pyhättöön johtava pylvässilta ovat tärkeitä ja paljonpuhuvia maamerkkejä, jotka avaavat pelimaailman historiaa omalla tavallaan. Siinä koko homman juju onkin.

Sisältörikkaiden avoimen maailman seikkailujen aikakaudella Shadow of the Colossuksen tyhjyyttään kumisevat laaksot ja läänit, joissa pelaajalla ei ole muuta tekemistä kuin voittaa kolosseja ja ihmetellä maasta törröttäviä rakennelmia, ovat kyllä tavallaan virkistäviä, mutta enimmäkseen ne jättävät nykypelaajan aika kylmäksi. Pelaajalla ei ole satunnaisten esineiden keräilyn lisäksi mitään erityistä syytä palata jo vierailuille mannuille tonkimaan nurkkia.

Pelimaailma on kuitenkin äänisuunnittelultaan mainiosti toteutettu - vapaan seikkailun aikana musiikkia ei kuulla ollenkaan, jolloin pelaaja keskittää huomionsa ympäristön ääniin. Mittelöiden keskellä Kow Otanin eeppisen elokuvamainen orkesteripauhu puolestaan luo tunnelmaa tasaisen varmaotteisesti. Erehdyttävästi japanilta kuulostavasta siansaksasta koostuva ääninäyttely on yllättävän hypnoottista ja aina pelaajan huomion nappaavaa kuultavaa.

Shadow of the Colossus on kaikkiaan hyvin erikoinen ja omaperäinen peli, jonka vahvuudet tunnelman luomisessa ja tarinankerronnassa pitävät kokonaisuuden kirkkaasti plussan puolella. Erittäin näyttävä ulkoasu päivittää pelin tämän päivän visuaalisten standardien mukaiseksi. Itseään toistava rakenne ja varsinkin ohjattavuuden pulmat verottavat peli-iloa turhan paljon, ja vähäinen uudelleenpeluuarvokin koostuu pelkästään lisämateriaalien avaamisesta kurittamalla kolosseja haastavammilla vaikeustasoilla. Seikkailupelien ystäville ja pelisivistyksensä aukkoja täyttäville kyseessä on mainio tilaisuus kokeilla erittäin näyttäväksi puunattua pelialan klassikkoa, jota olisi kyllä voinut viritellä vielä tätäkin pontevammin ennen kaikkea pelimekaniikkojen ja ohjattavuuden suhteen.