Metal Gear Solid HD Collection

Pelisarja on jakanut mielipiteitä kuten kehittäjänsäkin. Siinä missä toinen leiri pitää näitä neroina, toisessa päässä pudistellaan epäuskoisena päätä suuruudenhullujen visioiden järjettömimmille hetkille. Vaikka pelit eivät kaikkien makuun ollutkaan, yhdessä asiassa Kojima onnistui: pelaavasta yleisöstä tuskin löytyy ketään, joka ei Metal Gear -sarjasta ja etenkin sen päähenkilöstä Solid Snakesta olisi kuullut. Möreä-ääninen sotilas on yksi pelimaailman tunnetuimmista ikoneista yhdessä Marion, Sonicin, Samus Aranin ja muiden kanssa. Niinpä kattavalle kokoelmalle kärmeksen urasta on takuulla tilausta.

Kokoelma koostuu Solid-kvadrilogian osista kaksi ja kolme sekä aiemmin ainoastaan PSP:lle julkaistusta Peace Walker -spinoffista. Kakkosesta ja kolmosesta kyseessä ovat alkuperäisten julkaisujen sijaan parannellut Substance ja Subsistence -versiot, mikä tarkoittaa käytännössä roppakaupalla lisää pelattavaa VR-haasteiden sekä hauskana lisänä myös alkuperäisten MSX-pelien muodossa. Ensimmäisen Solidin puuttumista kokoelmalta on kritisoitu, eikä syyttä. Pelisarjan kimurantti tarina sisältää toistuvia sisäisiä viittauksia sarjan muihin osiin ja jää väkisinkin paikoitellen irtonaiseksi ilman väliin jääneitä osuuksia. Kojima on selittänyt Solidin poisjäämistä sillä, että peli olisi pitänyt tehdä kokoelmaa varten kokonaan uusiksi, eikä uusia resursseja tähän löytynyt. Ensimmäinen Solid nimittäin remasteroitiin jo 2004 Gamecubelle Twin Snakes -nimellä, mutta oli Nintendon yksinoikeus, joten lisenssiongelmien vuoksi sitä ei HD-kokoelmaan voitu sisällyttää. Japanissa ongelma ratkaistiin laittamalla pakettiin mukaan latauskoodi ykkösen PSN-versioon, mutta Euroopassa tätä ylellisyyttä ei ole. Mutta se puuttuvista peleistä, mukana olevissakin on runsaasti pureksittavaa.

Loppuvuodesta 2001 julkaistu Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty oli ensimmäinen mahtipontinen askel kohti Kojiman unelmaa elokuvapelistä. Ensimmäisen Solidin pelimekaniikka koki muutamia olennaisia muutoksia, mutta ennen kaikkea Sonyn uusi konsoli sai nauttia ennennäkemättömän eeppisistä välinäytöksistä, joita piisasi kyllästymiseen asti. Tuolloin vielä tulevaisuuteen sijoittuva saippuaooppera olikin aikanaan jotain ennennäkemätöntä ja hurmasi niin nuoret kuin vanhatkin pelimiehet tinkimättömyydellään. Pelin avaava legendaarinen rahtilaivajakso on välipätkineen kolmisen tuntia pitkä, joskin päästää pelaajan ohjaksiin varsin vauhdikkaasti. Vasta laivajakson jälkeen alkuanimaatiot rullaavat ja peli alkaa käytännössä uudestaan alusta.

Tarina ei sinänsä ole vuosien varrella menettänyt mitään reikäpäisestä eeppisyydestään, mutta muilta osin kakkos-Solid on kestänyt aikaa yllättävän heikosti. Se, että suurin osa välivideoista ja koodeksikeskusteluista on liian pitkiä ja hukkaavat usein tarinan pointin kokonaan, on vielä pieni ongelma. Suurin ongelma on se, että tarinan ja toiminnan rytmitys on kakkosessa vielä pahasti hakusessa. Toinen iso ongelma on turhan kankea pelimoottori, joka myöhempiin osiin verrattuna rajoittaa pelaajan toimia liikaa kiinteine kuvakulmineen ja hankaline kääntymisineen. Silti Sons of Liberty jaksaa viihdyttää. Tunnelma on tiivis ja peruspelimekaniikka koukuttaa. Huumoriakaan ei ole matkan varrelta unohdettu, vaikka se suureksi osaksi taitaakin olla tahatonta. Kömpelö pelattavuus jotenkin vain onnistuu korostamaan pelin halpisleffatunnelmaa, jollaisena Sons of Liberty kannattaakin ottaa vastaan.

Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Metal Gear Solid 3: Snake Eater olikin sitten aivan eri tarina. Siinä moottori oli muokattu uusiksi ja pääpainoa siirretty enemmän pelaamiseen. Tarinaa ja turinointia piisaa silti vaikka muille jakaa. Tällä kertaa avausjakso kestää reilut kaksi tuntia, ja sen aikana uuteen pelimoottoriin pääsee tutustumaan reilun vartin verran. Aivan passiivisena välijaksoja ei sentään tarvitse tuijottaa, sillä aina välillä peli antaa siirtää katselukulman Snaken silmiin hartianappia painamalla. Toisekseen tarina pysyy kolmosessa paremmin ohjaksissa kuin kakkosessa, ja vaikka homma ammutaan tälläkin kertaa yli ihan huolella, on tarina sentään miten kuten loogisesti seurattavissa. Itse peli on timanttia. Kameraa pystyy pyörittämään vapaasti, ja kiitos Subsistence-julkaisun, näkökenttää pystyy myös siirtämään vapaammin, joten viholliset eivät pääse enää käppäilemään näpeille ellei niin halua. Kolmosen pääpaino on selviytymisessä ja hiiviskelyssä. Viidakosta pitää etsiä ruokaa, haavat sitoa umpeen ja jopa asustusta pitää muokata ympäristöön sopivaksi. Pelissä on aivan eri tavalla tekemisen meininkiä kuin aiemmin, ja se tempaa mukaansa välittömästi. Tosin alkutekstit nähtyäni olin jo hetken varma, että seuraavassa kohtauksessa Snake hörppii Martinia, kaahaa urheiluautoilla ja iskee naisia, sen verran voimakkaasti varsinkin tunnusmusiikki toi mieleen muuan herrasmiesagentin.

Sarjan toistaiseksi viimeisin osa, vuonna 2010 julkaistu Peace Walker, on jopa yllättävän kovatasoinen tuttavuus. Peli kehitettiin varta vasten kannettavaa formaattia ajatellen, mikä pakotti tekijäryhmän tekemään erilaisia taiteellisia ratkaisuja kuin aiemmin. Lopputuloksena Kojiman poppoo päätyi sarjakuvamaiseen kerrontaan, värikkäästi karrikoituun mutta aiemmille osille uskolliseen ulkoasuun sekä muutamiin nokkeliin rakenteellisiin muutoksiin. On todellinen sääli, että Peace Walker oli jäädä vain PSP-miesten iloksi, niin erinomainen kokonaisuus se on. Sarjakuvilla esitetyt välinäytökset ovat upeaa katsottavaa ja sopivat Metal Gear Solidien maailmaan itse asiassa jopa aiempia toimintaelokuvavirityksiä paremmin. Lyhyisiin, noin 5-15 minuutin mittaisiin pätkiin pilkottu tehtävärakenne toimii, ja napakan kerronnan ansiosta tehtävän lopussa hinkuu jo seuraavaan jaksoon. Paras keksintö Peace Walkerissa on kuitenkin FOX-porukan tukikohta, joka lisää mukaan mukavan kevyen roolipelielementin. Matkalla kolkatut vartijat ja pelastetut vangit voi värvätä vaikkapa muonitusosastolle perunoita kuorimaan tai tiedeosastolle Snaken aseita kehittämään. Jokaisella matkan varrelta löytyvällä hahmolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joiden perusteella työpaikka valitaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli esimerkiksi tarpeeksi pätevä henkilökunta sairashuoneella ja kehitysosastolla mahdollistaa tehokkaampien parannusesineiden kehittämisen. Peace Walker on monipuolinen, hauska ja ennen kaikkea äärimmäisen toimiva paketti, joka ansaitsee ehdottomasti pelikerran keneltä tahansa toimintapelien ystävältä.

Teknisesti HD-kokoelma on melko lailla moitteeton uusintajulkaisu siitä, mitä pelit pohjimmiltaan ovat. Teräväpiirtopäivitys piristää pelien ulkoasua mukavasti, vaikka suttuiset tekstuurit ja kulmikkaat hahmot toisinaan silmään rumasti pistävätkin. Kakkosen ja kolmosen ohjausvaihtoehdot ovat alkuperäiset, siinä missä Peace Walkerissa säätövaraa on enemmän. Vähemmän yllättäen Peace Walker on tästä johtuen sujuvin pelattava, ja kenties muidenkin osien ohjausmekaniikkaa olisi voitu modernisoida. Kolmosen mukana tulevat alkuperäiset MSX-Metal Gearit puolestaan toimivat tervetulleena lisänä ja mukavana ikkunana sarjan esihistoriaan.

Väänteli asiaa miten päin tahansa, Metal Gearit ovat osa pelaajan yleissivistystä ja HD Collection tarjoaa huokean keinoin paikata sen mahdolliset puutteet. Hideo Kojiman visio oli luoda suurta draamaa ja taidetta, mahtipontista epiikkaa joka hakisi vertaistaan videopelien riveissä. Vaikka visio käytännössä lässähti viihdyttäväksi popcorn-draamaksi, Metal Gearit ovat kuitenkin varsin laadukasta sellaista, eikä vastaavaa ole pelirintamalla sen koommin nähty. Kun sarjan peleihin suhtautuu asiaan kuuluvalla mentaliteetilla, tarjoavat ne tuntikausiksi tiivistunnelmaista ja hauskaa toimintaa.