Outlast

Outlast (PC) - Ken psykopaatteja pelkäisi?

Selviytymiskauhu-pelien nykymenossa ei ole juurikaan kehumista. Viime vuosituhannella juuri kauhulla kannuksensa ansainneet Resident Evil ja Silent Hill ovat viime vuosina muuttuneet paljon toiminnallisempaan, massoille soveltuvaan suuntaan, ja Dead Space on seurannut näitä kahta häikäilemättömästi. Mistä siis hankkia hyytävää kauhua, kun entiset kauhupelien lippulaivat muuttavat suuntansa? Vastaus (ainakin tällä hetkellä) sijaitsee indie-pelien kehittäjissä.

Frictional Games antoi meille kolmen Penumbran jälkeen Amnesia: The Dark Descentin, joka käytti aseinaan juuri kaameaa tunnelmaa ja pelihahmon aseettomutta. Mutta siinä missä Frictionalin Amnesia ammensi yliluonnollisen fantasiakauhun kuvastosta, Red Barrelsin debyyttipeli Outlast ammentaa tosielämän mielisairaaloista ja niillä täytetyistä murhanhimoisista vangeista. Pituutta Outlastillä ei juurikaan ole paria iltaa pidemmäksi aikaa, mutta se on todella voimakas ja realistinen kokemus. Itku ei todellakaan ole kaukana, kun mielipuoli uhkaa käydä kurkkuun kiinni.

Lammas leijonien luolassa

Rohkea journalisti Miles Upshur saa eräältä Murkoff-yhtiön työntekijältä viestin, joka kertoo yhtiön suorittaneen laittomia kokeita jo kertaalleen suljetussa Mount Massiven mielisairaalassa. Määrätietoinen toimittaja ei voi vastustaa kiusausta ja matkustaa paikan päälle, vain huomatakseen, että paikka on maanpäällinen helvetti eikä selväjärkisyydestä ole tietoakaan väkivallan ja rappion valtakunnassa. Milesilla on muistioiden lisäksi uskollinen videokameransa, joka ikuistaa hänen näkemänsä hirveydet ja jonka pimeänäkö toimii eräänlaisena taskulamppuna. Pimeänäkö tosin syö hullun lailla akkua, joten sitä tulisi käyttää vain pimeillä alueilla liikuttaessa.

Pelimekaniikka on kuin Amnesiasta: ovia availlaan hissunkissun, mutta juoksun aikana voi pikaisesti katsoa myös taakseen näppäintä painamalla eikä kameraan käytettäviä paristoja jaeskella kovemmilla vaikeustasoilla kuin roskaa. Mielilän vangit sekä sen henkilökunta ovat groteskeja ilmestyksiä, mutta juuri Mount Massiven mielilä nousee kaiken yläpuolelle, sillä se on juuri sitä, millaiseksi hylätyn mielisairaalan kuvittelisikin: rähjäinen helvetti, jonka ovet ovat kuin madonsyömiä, verta, ruumiita ja suolenpätkiä löytyy yhtenään eikä valoakaan ole joillakin käytävillä ollenkaan.

Hyvät vaistot ja ympäristön tunteminen mielipuolien ilmestyessä lähistölle ovat tarpeen, mihin useimmiten tehoaa juuri ovien sulkeminen perässä vankien hidastamiseksi, mutta sitäkin tärkeämpää on piiloutua kaappiin tai sängyn alle. Tosin jännitystä syö yksi asia: jos vieressäsi on kaappi, mielipuoli katsoo oman turvapaikkasi sijasta juuri sen ja häipyy hetken päästä takaisin pimeyteen. Minusta olisi ollut vieläkin kammottavampaa, jos vihollisten olisi annettu katsoa myös Milesin käyttämät piilopaikat. Niin häijyistä vihollisista kun on kyse, pelko siitä, että oma piilopaikka paljastuisi, ei olisi ollut pahitteeksi.

Seköpäistä shokkihoitoa

Tunnelmasta ei löydy mitään nipotettavaa, mutta yksinkertaisista puzzleista löytyy. Pelin aikana tulee törmättyä turhankin paljon pulmiin, jotka joko vaativat etsimään avaimia tai vipujen kääntelyä. Ratkaisu pulmaan ei yleensä löydy kovinkaan kaukaa, tosin välillä joutuu toden teolla miettimään, milloin liikkua, kun vain muutamien metrien päässä oleva vihu pyörii samassa paikassa kuin herhiläinen.

Harmillisen lyhyestä kestosta ja pulmien itseääntoistavuudesta huolimatta Red Barrelsille on nostettava hattua hermoja kiristävästä tunnelmasta sekä Mount Massiven mielilästä itsestään. En muista, milloin olisin viimeksi joutunut imaistuksi pelin maailmaan yhtä intensiivisesti. Se ei ole Outlastilta huono suoritus.

Grafiikka: 8
Ääni: 10
Pelattavuus: 8
Pitkäikäisyys: 6

PLUSSAT:
+ Häijy tunnelma
+ Hyvä pelimekaniikka
+ Äänimaailma
+ Pelottavat ympäristöt

MIINUKSET:
- Lyhyt
- Pulmat toistavat itseään

Musiikkivideo