Nintendo Wii U

Kun Nintendo Wii julkaistiin loppuvuodesta 2006, tuntui se jo silloin alitehoiselta verrattuna Xbox 360:een ja Playstation 3:een. Sillä oli kuitenkin taskussaan valttikortti, joka käänsi kilpailun päälaelleen. Wii tarjosi ensimmäistä kertaa helposti lähestyttävän ja sulavasti toimivan liikkeentunnistusohjauksen, ja se helppo pelattavuus iski suoraan suurten massojen hermoon. Wii on myynyt maailmanlaajuisesti noin 100 miljoonaa yksikköä, ja se nosti Gamecuben pettymyksen jälkeen Nintendon jälleen alan huipulle.

Wiin menestys on kuitenkin taakse jäänyttä elämää, ja uudelle orastavalle konsolisukupolvelle on entistä kovemmat odotukset. Pelaajat ja kehittäjät peräävät kautta linjan selkeää harppausta eteenpäin, jotta suorituskyvyssä kirittäisiin taas kauas karannutta PC-tekniikkaa. Wii U:hun tutustuessaan on kuitenkin nopeasti selvää, ettei Nintendo moisille odotuksille kumartele, vaan yhtiö on jälleen lähtenyt omille teilleen. Konsoli on erikoinen sekoitus tuskallisen tuttua ja innovatiivisen jännittävää.

Graafista loikkausta odottaville Wii U on selkeä pettymys. Konsoli on lähinnä samaa tasoa tai hieman edellä nykyisiä kilpaveljiään, Xbox 360:aa ja PS3:a. Nintendo onkin selvästi lähtenyt haastamaan muut uuden Gamepad-ohjaimen innovaatioilla, jotka yhdistyvät tuttuun yksinkertaiseen käytettävyyteen. Tietysti edeltäjäänsä verrattuna Wii U:n tehoero näkyy selvästi, koska ensimmäistä kertaa Nintendon konsoli kykenee teräväpiirtoon ja piirtämään täyden 1080p-resoluution kuvaa.

Kaksi vaihtoehtoa

Wii U:sta on myynnissä julkaisusta (30.11.) lähtien kaksi erilaista versiota: Basic (n. 320€) ja Premium (n. 390€). Basic sisältää valkoisen konsolin varustettuna 8 gigatavun muistilla, Gamepad-ohjaimen, HDMI-johdon, laturin ohjaimelle sekä sensorin liikkeentunnistusta varten. Omassa testissämme oli kuitenkin 32 gigatavun musta Premium-malli, joka sisältää edellisten lisäksi erillisen lataustelineen Gamepadille, pystysijoituksen mahdollistavat jalat konsolille sekä Nintendo Land -pelin.

Wii U:n käyttöjärjestelmä edellyttää noin viisi gigatavua muistia, joten tallennustilaa peleille jää käytännössä Basicissä vain kolme ja Premiumissa 25 gigatavua. Konsoli tukee ulkoisia USB-muisteja, joten Basicin nihkeä tallennustila ei välttämättä ole katastrofi. Silti Premium-versio on huomattavasti houkuttelevampi vaihtoehto. Musta ulkoasu on tyylikkäämpi, tallennustila riittää pidemmäksi aikaa ja kätevät telineet tarjoavat parempia vaihtoehtoja säilytykselle. Lisäksi Nintendo Land on Wii Sportsin ja Wii Playn tavoin näppärä minipelikokoelma, jolla voi kokeilla ja näyttää muille Wii U:n erikoisuuksia. Toisaalta se ei ole mielestäni niin merkittävä peli, että sitä ostaisin erikseen.

Väriä, tallennustilaa ja varustelua lukuun ottamatta molemmat versiot ovat identtiset. Kummastakin löytyy HDMI-portti, AV Multi-out sekä neljä USB-liitäntää (kaksi edessä ja kaksi takana). Ethernet-piuhalle ei ole paikkaa, mutta konsolissa on sisäänrakennettu WLAN-antenni (802.11 b/g/n). Jos langaton kotiverkko ei ole vaihtoehto, konsolin voi yhdistää verkkoon erikseen myytävällä, USB-porttiin kiinnitettävällä LAN-adapterilla. Edestä löytyy myös paikka SD-muistikortille, jota voi käyttää esimerkiksi Wii-tallennusten siirtämisessä.

Ulkoasu ja käyttötuntuma

Wii U:n on ulkoisesti komea kapistus. Laite on kooltaan todella näppärän kokoinen ja vain kolmanneksen vanhaa Wiitä suurempi. Sekä mustan Premiumin että valkoisen Basic-mallin pinnat on kiiltävää muovia ja suruttomia sormejälkimagneetteja. Siitäkin huolimatta Wii U:n yksinkertaisia ja tyylikkäitä muotoja ei voi olla ihailematta. Musta on omaan silmääni vähemmän lelumainen, mutta värin suhteen kysymys on lopulta makuasioista.

Siinä missä konsoli on melko huomaamattoman näköinen (etenkin hyllyssä vaakatasossa), vetää uusi Gamepad-ohjain heti huomion puoleensa. Kapistus on massiivisen kokoinen ja lienee pelihistorian suurin konsoliohjain. Kädessä ergonomia tuntuu kuitenkin hyvin suunnitellulta ja ohjaimesta saa yllättävän hyvän otteen. 500 gramman painon kannattelu voi kuulostaa paljolta, mutta onneksi ohjainta ei tarvitse pitää kovin lähellä kasvoja. Sen takaa Gamepadin hyvänkokoinen 6,2 tuuman (15,7 cm) kosketusnäyttö. Tuntuma resistiiviseen kosketusnäyttöön on kohtalainen. Se toimii kyllä mainiosti ohjaimen sisään kätevästi piilotettavalla stylus-kynällä, mutta nopeat ja kevyet sipaisut sormella saattavat jäädä rekisteröimättä. Näyttö ei myöskään tue multitouch-eleitä, kuten zoomausta nipistämällä.

Osa Gamepadin painosta muodostuu sisäänrakennetusta litium-akusta, mutta ohjaimen akunkesto jää joka tapauksessa vaatimattomaksi. Täysi lataus kestää parhaimmillaan vain kolmesta neljään tuntia, mikä on pitempiin pelisessioihin auttamattoman vähän. Lisäksi lataus vie noin puolitoista tuntia. Vaikka Gamepadiä voi ladata myös pelatessa, ohjaimen oppii nopeasti laittamaan lataustelakkaan virkoamaan aina kun siihen on mahdollisuus.

Ominaisuudet

Siinä missä Wiin valttikortti oli liikkeentunnistus ja Wii Remote, asettaa Wii U panoksensa kahden näytön kokemukseen. Näyttö ohjaimessa tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia peleihin, hieman samaan tapaan kuin Nintendon kannettavilla. Ohjainnäyttö voi yksinkertaisimmillaan toimia kartta- tai inventaarioruutuna peleissä, mutta jotkin pelit toimivat sillä kokonaisuudessaan ilman televisiota. Tällaisia pelejä ovat esimerkiksi New Super Mario Bros. U ja Batman: Arkham City sekä mukavasti myös Netflix-videopalvelu. Kyseessä on metka lisäominaisuus, joka tuo taatusti helpotusta kiistoihin olohuoneen TV:n käytöstä. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, ettei Gamepad ole kannettava konsoli, vaan tarvitsee Wii U:n suhteellisen lähelle toimiakseen. Ohjaimen kantosäde on noin kahdeksan metriä, ja seinät voivat lyhentää sädettä entisestään.

Wii U tukee samanaikaisesti kahta Gamepadiä, mutta tällaista kaksinpeliä tukevia pelejä ei ole vielä markkinoilla. Se ei ole kuitenkaan suuri harmi, sillä jo yksi Gamepad tarjoaa hauskoja mahdollisuuksia moninpeliin. Testisessioissa ylivoimaisesti hauskimmiksi osoittautuivat niin sanotut epäsymmetriset kisailut, joissa yksi pelaaja pelaa Gamepadiltä ja muut pelaajat käyttävät perinteisten Wii-kapuloiden ja TV:n yhdistelmää.

Gamepadillä pelaaminen on uniikki kokemus, mutta se ei ole aina pelkkää juhlaa. Koin hippusen ärsyttäväksi sen, miten ohjaimen näyttö ja TV-ruutu kilpailevat huomiosta. Pikkunäytön katselu oudoksuttaa, kun edessä on suurikuvainen laajakuvatelevisio. Toisaalta pelatessa televisiolla ohjainruudun valo pistää helposti silmään hämärässä huoneessa. Jos tasapaino näyttöjen välillä ei ole kohdallaan, voi Wii U:n suurin valtti siten olla myös kompastuskivi. Potentiaalia Gamepadistä kyllä löytyy, mutta voi mennä jonkin aikaa, ennen kuin kehittäjät oppivat kunnolla käyttämään sitä hyväkseen. Itse peräisin enemmän joustoa pelaajille. Esimerkiksi Mariossa toivoin, että TV:llä pelatessa voisi sulkea Gamepadin ruudun häiritsemästä.

Kosketusnäytön lisäksi Gamepad on suorastaan tungettu täyteen lisävimpaimia. Ohjaimesta löytyvät tietysti tavanomaiset analogitatit, liipaisimet sekä tutut Nintendo-napit. Napit ja tatit ovat jämäkät, joten ohjaustuntuma on hyvä. Harmillisesti liipaisimet eivät ole analogiset, vaan tavallisia digitaalisia nappeja. Perusnappien lisäksi mukana TV-nappi, jolla ohjaimen voi helposti säätää myös TV:n tai digiboksin kaukosäätimeksi. Vaikka sen ohjausvalikoima onkin kapea, on tämä ominaisuus erinomaisen tervetullut.

Ohjaimesta löytyy myös muita herkkuja, kuten liikkeentunnistussensorit, mikrofoni, kaiutin sekä kamera kuvia ja videochattiä varten. Lisäksi ohjaimesta löytyy NFC-lukija, jota kehittäjät voivat tulevaisuudessa käyttää esimerkiksi Skylanders-tyylisten figuurien lukemiseen tai jopa luottokorttiostosten tekemiseen.

Kaiken kaikkiaan Gamepad on epäilemättä markkinoiden monipuolisin peliohjain. Se ei ole kuitenkaan ainoa tapa ohjata Wii U:ta. Myös vanhoja Wiimoteja, Nunchukeja, Wii Classic -ohjainta ja jopa Wii Balance Boardia tuetaan edelleen. Niiden käyttö riippuu tosin täysin pelistä, mutta Wii-kapuloita ei missään tapauksessa kannata pistää eteenpäin, jos mielii osallistua paljon mainostettuun epäsymmetriseen moninpeliin. Lisäksi erikseen on ostettavissa uusi Wii U Pro -ohjain, joka muistuttaa paljon Xbox 360:n ohjainta. Tätä ei kuitenkaan ollut vielä tarjolla testiin, eikä 50 euron myyntihintakaan saanut ryntäämään heti kauppaan.

Ruudulla ja verkossa

Wiin perusvalikko on hyvin samankaltainen kuin 3DS:llä. Se koostuu ohjelmalaatoista, joista löytyy Mii-hahmojen luontiin tarkoitettu Mii Maker, pelitunneista kirjaa pitävä Daily Log ja Wii-emulaattori Wii Channel. Wii U on siis yhteensopiva vanhojen Wii-pelien kanssa, mutta vain tämän erillisen kanavan kautta. Samalla se tarkoittaa, etteivät Wii U:n ohjaimet ole ainakaan vielä yhteensopivia Wii-pelien kanssa.

Ilman verkkoyhteyttä Wii U:n ohjelmistopuoli on varsin ankea kokemus. Nettiin kirjautuminen muuttaa tilanteen täysin, mutta uuteen Nintendo Networkiin pääseminen on alkuunsa odottelun takana. Verkko-ominaisuudet nimittäin ladataan erillisenä päivityksenä, jossa voi tuhraantua pahimmillaan kaksikin tuntia. Lataus ja asennusaika näyttää kuitenkin vaihtelevan paljon riippuen nettiyhteydestä ja servereiden kuormituksesta. Siinä missä itse kärvistelin täydet pari tuntia julkaisuyönä, kollegat Keski-Euroopasta kertoivat selvinneensä reilun puolen tunnin latauksella.

Päivitys kannattaa joka tapauksessa tehdä. Se muun muassa avaa mahdollisuuden ulkoisen USB-kiintolevyn käyttämiseen ja lisää sosiaalisen Miiverse-verkkopalvelun ystävälistoineen. Ohessa tulevat myös nettiselain, Youtube, Netflix, videochat sekä tietysti Nintendon latauskauppa eShop. Nintendo on tunnetusti ollut jääräpäinen verkkopalveluiden suhteen, mutta Wii U:n verkko-ominaisuudet osoittavat, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. Liikoja ei kuitenkaan kannata odottaa. Vaikka palvelut ovat suuri askel verrattuna Wiin ja 3DS:n vastaaviin, jäävät ne edelleen jälkeen Xbox Livestä ja Playstation Networkista.

Ongelmallisin yksityiskohta löytyy eShopista ja ostosten tekemisestä. Jokainen Nintendo Network ID ja sillä tehdyt ostokset sidotaan yhteen konsoliin. Jos siis kone rikkoutuu tai sitä haluaa jostain syystä vaihtaa, ostokset on vaarassa menettää. Vaikka Nintendo voi jatkossa sallia tunnusten ja ostosten siirrot laitteiden välillä, nykyinen asianlaita ei kannusta hankkimaan digitaalisia pelejä Nintendon verkkopalvelusta.

Wii U:n palveluista löytyy toisaalta myös kehuttavaa. Esimerkiksi Wiin ystäväkoodeista on päästy eroon ja ystävälista tai nettiselain on aina avattavissa Gamepadin näytölle minkä tahansa pelin aikana. Pelatessa voi siis kätevästi hypätä Miiverseen tai nettiselaimeen katsomaan vinkkejä ja videoita. Sisäänrakennettu selain on muutenkin pätevä. Erikoishuomio on syytä antaa Youtuben selailulle, jossa videota voi pyörittää (tai piilottaa) TV-ruudulla ja selata samaan aikaan muita sivuja Gamepadin näytöllä.

Toinen hyvä uusi ja oikeastaan verrattain ennennäkemätön ominaisuus on edellä mainittu Miiverse. Peleissä Miiverse voi toimia ystävien kesken haaste- ja sijoitustauluina ja muutoin Shoutboxina, johon pelaajat voivat heittää toisilleen viestejä, vinkkejä tai muuten vain terveisiä. Kyse ei ole perinteisestä keskustelupalstasta, vaan mielenkiintoisesta sekoituksesta yhteisöllisyyttä ja hauskanpitoa, johon kuuluvat muun muassa käsin kirjoitetut tai piirretyt viestit ja kuvakaappausten jako.

Pelivalikoima ja johtopäätökset

Wii U:n vanavedessä ilmestyi noin parikymmentä peliä. Suurimman huomion joukossa kiinnittävät yksinoikeuspelit New Super Mario Bros. U ja Nintendo Land sekä Ubisoftin selviytymispeli Zombi U. Muut julkaisupelit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uudelleenjulkaisuja. Nimikkeet kuten Batman: Arkham City Armored Edition, Mass Effect 3 Special Edition, Assassin's Creed III, Tekken Tag Tournament 2 Wii U Edition ja Darksiders II ovat toki osallaan kokemisen arvoisia pelejä, mutta eivät kuitenkaan ehkä tarjoa mitään pakottavaa tarvetta juuri Wii U:n hankkimiseen. Nopean testikierroksen perusteella pelit näyttävät graafisesti aikalailla samalta kuin PS3:lla ja Xbox 360:llä.

Kuten aina uuden pelikonsolin ilmestymisessä, pelit ovat lopulta se tärkein ratkaiseva tekijä. Julkaisuvalikoima ei ole huono, mutta silti Nintendo-faninkin on pakko myöntää, ettei suoranaisia pakko-ostoksia vielä ole tarjolla. Kaikki toivoisivat luonnollisesti 3D-Mariota ja uutta Zeldaa mahdollisimman pian. Nintendo on tehnyt hyvää työtä kolmansien osapuolten tuen hankkimisessa, joten ensi vuodellekin on tiedossa mielenkiintoisia nimikkeitä, kuten Bayonetta 2, Lego City Undercover ja The Wonderful 101. Toistaiseksi pelien perusteella on kuitenkin vaikea vakuuttua ostopäätöksen kannattavuudesta, kun samalla rahalla saa suunnilleen samantehoisia konsoleita laajemmalla pelikirjastolla melkein kaksin kappalein.

Nintendo Wii U on mielenkiintoinen pelinavaus uudelle konsolisukupolvelle. Se ei ole yhtä rajoja rikkova tapaus kuin alkuperäinen Wii, mutta siinä on kuitenkin paljon potentiaalia erinomaisille pelikokemuksille, jos vain kehittäjät ottavat sen omakseen. Gamepad on mielikuvitusta kutkuttava vaihtoehto ohjainvalikoimaan. Toisaalta hinta/tehosuhde laskee konsolin osakkeita, eikä verkkopalveluissakaan päästä selvistä parannuksista huolimatta aivan ajan hermolle. Päivitykset ovat kuitenkin mahdollisia, ja pienellä jatkokehittelyllä palveluista saataisiin kertaheitolla houkuttelevampia verrattuna PS3:n ja Xbox 360:n rajoittuneempiin moniajomahdollisuuksiin.

Kilpailu tulee kiristymään, kun Microsoft ja Sony julkaisevat lähitulevaisuudessa (todennäköisesti ensi vuonna) omat konsolinsa. Wii U:lla ja Nintendolla on nyt mahdollisuutensa. Jää nähtäväksi, mihin etumatka riittää.